Jukka K. Korpela
2008-04-26 14:32:32 UTC
Kotikielen Seura järjesti tänään tilaisuuden "Suomen kielen
tulevaisuus", jossa lähinnä suomen kielen asiantuntijat puhuivat
toisilleen kielipolitiikasta. Tosin kuulijoina näytti olevan
journalisteja, kääntäjiä, jokunen tietokirjailija jne.
Tilaisuuteen mennessäni minulla oli suunnilleen seuraava käsitys suomen
kielen tulevaisuudesta: Suomessa on tapahtumassa kielenvaihto, vaikka
useimmat eivät sitä tajua, koska muutos on hidas (joskin luultavasti
nopeampi kuin monet aiemman kielenvaihdot maailmassa). Tutkijat eivät
näe tätä vaan joko kokevat suomen vain "uhatuksi" ja kutsuvat muita
puolustusrintamaan tai sitten tyynnyttelevät, että eiväthän
englanninkieliset lainasanat oikeasti uhkaa suomea, ja todistelevat,
että suomi on sentään maailman kielten joukossa varsin turvattu. Tämän
asian tiimoilta tehtaillaan julkilausumia ja kielipoliittisia ohjelmia,
joiden vaikutus on noin nolla.
Mikään esityksistä ei antanut aihetta päätellä, että arvioni olisi
väärä. Tosin muutamissa kohdissa tuli mieleen, että ehkä tilanne jossain
määrin ymmärretään. Parikin puhujaa mainitsi kuvasi tulevaisuutta ja
ehkä jo nykytilaakin sanalla "diglossia" (selittämättä sitä, mikä kertoo
paljon siitä, mitä kuulijoista oletettiin), mutta diglossia (kahden
kielen käyttö yhteisössä eriytyneisiin tehtäviin) on todellisuudessa
yleensä epävakaa tila, joka voi säilyä vain erikoisoloissa (tavallisesti
uskonnon vaikutuksesta); normaalisti diglossia johtaa vanhemman kielen
syrjäytymiseen.
Suomen kieli ei ole Unescon luokituksen mielessä millään tavalla
uhanalainen, mutta tämä luokitus on huono, kuten yhdessä esityksessä
todisteltiin vertaamalla sitä eliölajien uhanalaisuusluokitukseen.
Vaikka suomea oppii edelleen suunnilleen sama määrä lapsia kuin ennen,
sen perusta on murtumassa, koska se on syrjäytymässä tieteen, tekniikan,
elinkeinoelämän ja opetuksenkin alalla. Sen arvostus, prestiisi laskee,
ja lapsetkin jo kysyvät, miksi me suomea käytämme.
Suomen kielen tutkijat tuntuvat kokevan tärkeäksi säilyttää suomen
tieteen kielenä ja kauhistelevat sitä, että esimerkiksi Suomen Akatemian
työkieli on käytännössä jo englanti. Kielipoliittisia ohjelmia ei juuri
haluta tehdä, ehkäpä siksi, ettei haluta liian avoimesti kertoa, mitä
tapahtuu. Tilaisuudessa väläyteltiin jopa sitä, että taloudellisilla
kannusteilla tai pakotteilla ohjattaisiin käyttämään suomea enemmän
opinnäytteiden ja tutkimuksen kielenä. Suomen tieteen suomenkielisestä
popularisoinnista kannettiin huolta. Tämä on aika takaperoista, koska
valtaosa kaikesta tutkimuksesta kiinnostaa vain hyvin pientä
ihmisjoukkoa, josta ehkä tuhannesosa osaa suomea, eikä ole mitään syytä,
miksi tutkimusta _yleisesti_ pitäisi popularisoida. Olennainen kysymys
on, _mitä_ tutkimusta on syytä esittää yleistajuisesti. Kieli on silloin
vähemmän tärkeä asia.
Englanti koetaan uhkana, suorastaan mörkönä; se tuli hyvin selvästi
ilmi. Tässä on jotain perin kummallista.
Tilaisuus alkoi esityksellä, joka kuvasi Topeliuksen "Maamme Kirjan"
kieltä koskevia lausumia. Niissä kiinnostavinta on, mitä niissä ei ole.
Niissä ei käsitelty suomalaisten vieraan kielen tarvetta, vaan puhuttiin
siitä, miten wenäläiset ja saksalaiset Suomessa opettelevat meidän
kieltämme. Syynä on tietysti se, että Topeliuksen aikaan vieraita kieliä
tarvitsivat ja osasivat vain harvat, ja heille oli selvää, että piti
osata (ruotsin lisäksi) saksaa, latinaa, venäjää ja mieluiten
ranskaakin. Vielä paljon niiden aikojen jälkeen yliopisto-opinnot
vaativat ainakin parin vieraan kielen hallintaa. Nyt taas ollaan siinä,
että englannilla selviää lähes kaikkien alojen opinnoissa ja
tutkimuksessa ihan miten pitkälle vain. Jos jokin on tärkeää, se on
käännetty englanniksi.
Onko siis englannin ylivalta _ongelma_? Kenen ongelma? Vai onko se
mahdollisuus?
Toinen kummallisuus on se naiivius, jolla vaaditaan suomalaisia osaamaan
suomea paremmin, opettelemaan englantia kunnolla, perehtymään muihin
eurooppalaisiin kieliin, unohtamatta venäjääkään, ja kiinaa ja japania
pitäisi myös osata, mutta myös kansalliset vähemmistökielet ovat
tärkeitä. Tätä ei saa edes rahalla, koska kyse on paljon enemmästä:
ajasta ja henkisestä kapasiteetista. Jos kaikilla noilla tavoilla
pitäisi kohentaa kielitaitoa - ja sehän tunnetusti vaatii jatkuvaa
ylläpitoa -, niin millä ajalla kukaan enää hankkii ammattitaidon ja
yleissivistyksen?
Tässä on mahdoton yhtälö: halutaan kaikkea.
Vaikka "Politik är att vilja" on itsessään pelkkä
sosialidemokraattis-voluntaristinen hokema, siinä on sikäli totuuden
siemen, että politiikkaan toki tarvitaan tahtoa. Olennaista ei ole, että
kielipolitiikkaa hahmottelevilla ei ole minkäänlaisia realistisia
käsityksiä keinoista. Olennaista on, etteivät he edes tiedä, mitä
haluavat.
tulevaisuus", jossa lähinnä suomen kielen asiantuntijat puhuivat
toisilleen kielipolitiikasta. Tosin kuulijoina näytti olevan
journalisteja, kääntäjiä, jokunen tietokirjailija jne.
Tilaisuuteen mennessäni minulla oli suunnilleen seuraava käsitys suomen
kielen tulevaisuudesta: Suomessa on tapahtumassa kielenvaihto, vaikka
useimmat eivät sitä tajua, koska muutos on hidas (joskin luultavasti
nopeampi kuin monet aiemman kielenvaihdot maailmassa). Tutkijat eivät
näe tätä vaan joko kokevat suomen vain "uhatuksi" ja kutsuvat muita
puolustusrintamaan tai sitten tyynnyttelevät, että eiväthän
englanninkieliset lainasanat oikeasti uhkaa suomea, ja todistelevat,
että suomi on sentään maailman kielten joukossa varsin turvattu. Tämän
asian tiimoilta tehtaillaan julkilausumia ja kielipoliittisia ohjelmia,
joiden vaikutus on noin nolla.
Mikään esityksistä ei antanut aihetta päätellä, että arvioni olisi
väärä. Tosin muutamissa kohdissa tuli mieleen, että ehkä tilanne jossain
määrin ymmärretään. Parikin puhujaa mainitsi kuvasi tulevaisuutta ja
ehkä jo nykytilaakin sanalla "diglossia" (selittämättä sitä, mikä kertoo
paljon siitä, mitä kuulijoista oletettiin), mutta diglossia (kahden
kielen käyttö yhteisössä eriytyneisiin tehtäviin) on todellisuudessa
yleensä epävakaa tila, joka voi säilyä vain erikoisoloissa (tavallisesti
uskonnon vaikutuksesta); normaalisti diglossia johtaa vanhemman kielen
syrjäytymiseen.
Suomen kieli ei ole Unescon luokituksen mielessä millään tavalla
uhanalainen, mutta tämä luokitus on huono, kuten yhdessä esityksessä
todisteltiin vertaamalla sitä eliölajien uhanalaisuusluokitukseen.
Vaikka suomea oppii edelleen suunnilleen sama määrä lapsia kuin ennen,
sen perusta on murtumassa, koska se on syrjäytymässä tieteen, tekniikan,
elinkeinoelämän ja opetuksenkin alalla. Sen arvostus, prestiisi laskee,
ja lapsetkin jo kysyvät, miksi me suomea käytämme.
Suomen kielen tutkijat tuntuvat kokevan tärkeäksi säilyttää suomen
tieteen kielenä ja kauhistelevat sitä, että esimerkiksi Suomen Akatemian
työkieli on käytännössä jo englanti. Kielipoliittisia ohjelmia ei juuri
haluta tehdä, ehkäpä siksi, ettei haluta liian avoimesti kertoa, mitä
tapahtuu. Tilaisuudessa väläyteltiin jopa sitä, että taloudellisilla
kannusteilla tai pakotteilla ohjattaisiin käyttämään suomea enemmän
opinnäytteiden ja tutkimuksen kielenä. Suomen tieteen suomenkielisestä
popularisoinnista kannettiin huolta. Tämä on aika takaperoista, koska
valtaosa kaikesta tutkimuksesta kiinnostaa vain hyvin pientä
ihmisjoukkoa, josta ehkä tuhannesosa osaa suomea, eikä ole mitään syytä,
miksi tutkimusta _yleisesti_ pitäisi popularisoida. Olennainen kysymys
on, _mitä_ tutkimusta on syytä esittää yleistajuisesti. Kieli on silloin
vähemmän tärkeä asia.
Englanti koetaan uhkana, suorastaan mörkönä; se tuli hyvin selvästi
ilmi. Tässä on jotain perin kummallista.
Tilaisuus alkoi esityksellä, joka kuvasi Topeliuksen "Maamme Kirjan"
kieltä koskevia lausumia. Niissä kiinnostavinta on, mitä niissä ei ole.
Niissä ei käsitelty suomalaisten vieraan kielen tarvetta, vaan puhuttiin
siitä, miten wenäläiset ja saksalaiset Suomessa opettelevat meidän
kieltämme. Syynä on tietysti se, että Topeliuksen aikaan vieraita kieliä
tarvitsivat ja osasivat vain harvat, ja heille oli selvää, että piti
osata (ruotsin lisäksi) saksaa, latinaa, venäjää ja mieluiten
ranskaakin. Vielä paljon niiden aikojen jälkeen yliopisto-opinnot
vaativat ainakin parin vieraan kielen hallintaa. Nyt taas ollaan siinä,
että englannilla selviää lähes kaikkien alojen opinnoissa ja
tutkimuksessa ihan miten pitkälle vain. Jos jokin on tärkeää, se on
käännetty englanniksi.
Onko siis englannin ylivalta _ongelma_? Kenen ongelma? Vai onko se
mahdollisuus?
Toinen kummallisuus on se naiivius, jolla vaaditaan suomalaisia osaamaan
suomea paremmin, opettelemaan englantia kunnolla, perehtymään muihin
eurooppalaisiin kieliin, unohtamatta venäjääkään, ja kiinaa ja japania
pitäisi myös osata, mutta myös kansalliset vähemmistökielet ovat
tärkeitä. Tätä ei saa edes rahalla, koska kyse on paljon enemmästä:
ajasta ja henkisestä kapasiteetista. Jos kaikilla noilla tavoilla
pitäisi kohentaa kielitaitoa - ja sehän tunnetusti vaatii jatkuvaa
ylläpitoa -, niin millä ajalla kukaan enää hankkii ammattitaidon ja
yleissivistyksen?
Tässä on mahdoton yhtälö: halutaan kaikkea.
Vaikka "Politik är att vilja" on itsessään pelkkä
sosialidemokraattis-voluntaristinen hokema, siinä on sikäli totuuden
siemen, että politiikkaan toki tarvitaan tahtoa. Olennaista ei ole, että
kielipolitiikkaa hahmottelevilla ei ole minkäänlaisia realistisia
käsityksiä keinoista. Olennaista on, etteivät he edes tiedä, mitä
haluavat.
--
Jukka K. Korpela ("Yucca")
http://www.cs.tut.fi/~jkorpela/
Jukka K. Korpela ("Yucca")
http://www.cs.tut.fi/~jkorpela/